istun sängyllä seinää tuijottaen
se ei ole enää puhtaan valkoinen
punaviinin valuessa noroina lattialle

ahdistava hiljaisuus huutaa
korviini omalla äänelläni

peilin sirpaleet lattialla
heijastavat karua todellisuuttaan

ruhjeinen nuhjuinen elämä

jollekin toiselle se voisi merkitä jotain
vaan ei minulle

mikään ei merkitse enää mitään
koitan vakuutella kosteille silmilleni

ja jostain syvältä nousevat pintaan
monesti haudatut tunteet
repien haavat auki taas uudelleen

yhä sydän vereslihalla sykkii
hakkaa kuin viimeistä päivää

miksi se jaksaa vaikka minä en?